Ketun pillittämisestä

Täällä Tapiolan Takamailla on nyt kevättalvella pillitetty kettua oikein urakalla. Ketun pillittäminen on ketun houkuttelemista saaliseläimen äänellä. Pillihoukuttelu on rantautunut Suomeen Ruotsista ja Norjasta viime vuosina ryminällä. Tässä kirjoituksessa vähän valotan tämän metsästysmuodon perusteita ja kertoilen kokemuksistani maastosta.

Aluksi sananen varusteista. Homman ytimessä ovat erilaiset houkutuspillit. Tässä kuvassa on kaksi pilliä, joista on eniten kertynyt kokemusta: Red River Bandit ja Nordik Predator. Lisäksi käytössäni on pari vastikään hankkimaani pilliä: Dan Thompson PC-2 ja Verminator Twisted Syco. Näillä pilleillä luodaan haavoittuneen tai muuten pulaan joutuneen saaliseläimen ääntelyä. Tyypillisin tälläinen ääni on loukkaantuneen jäniksen hätähuuto. Ajatuksena on siis houkutella repo helpon saaliin toivossa ampumaetäisyydelle. Red River Banditilla saa tehtyä mielestäni erinomaisen jänisäänen ja sillä olen saanut eniten kettutilanteita.

Pillien lisäksi muita välttämättömiä erikoisvarusteita ei juuri tarvita. Maastokuvioidut vaatteet ja säänmukainen pukeutuminen riittää. Naamioitumiseen on toki kiinnitettävä tarkasti huomiota ja kädet ja kasvot on syytä peitellä. Pienenä ekstrana tulin hankkineeksi Mojo Critter-houkuttimen norjalaisesta verkkokaupasta, Storfangst.no:sta. Härveli toimii paristoilla ja pyörittää jousen nokassa olevaa karvariekaletta. Tämän tarkoitus on kiinnittää lähestyvän ketun huomio itseensä. Haulikkometsästäjänä minun on saatava kettu todella lähelle, joten toivon tästä vekottimesta olevan hyötyä. Parissa tilanteessa kettu on selvästi kiinnittänyt huomionsa houkuttimeen, joten laite näyttäisi toimivan.

Pillittämiselle on tyypillistä, että pakkasessa ei tarvitse kauan hytistä yhdessä paikassa. Yleensä puoli tuntia pillitystä riittää ja jos siinä ajassa kettua ei maisemaan ilmaannu, voi passipaikkaa vaihtaa. Talvisessa maastossa on syytä liikkua hiljaa hiiviskellen. Vastapuolella kaikki aistit ovat kuitenkin kaikin puolin paremmat. Tästä johtuen tuulen myös suunnalla on iso merkitys passipaikan valinnassa.

Tämä kuva muuten näyttää aika hyvin, että jopa keskiyöllä maastossa näkee mainiosti. Toinen tärkeä huomio tästä kuvasta on tuo valtaoja, joka halkoo laajaa peltoaukeaa. Tämmöiset maastonvaihtelupaikat tuntuvat olevan kettujen suosiossa ja ojan pohjalta löytyi useampien kettujen jälkiä. Ketun liikkumispaikkojen ja maaston muu tuntemus auttaa pillittämisessä paljon.

Mikko on yöakviitinen eläin, joten pillityskin tapahtuu yleensä öiseen aikaan. Keväällä repolaiset tosin aktivoituvat ja niitä voi nähdä liikkellä jopa keskellä kirkasta päivää. Tällöin ketun voi houkutella myös ketun reviiri- ja kutsuhuudoilla. Useimmiten pillimiehet ovat liikkeellä loppuillasta tai aamuyöllä. Tämä on ihan käteväkin asia, kun saa peitellä piltit nukulle ja sen jälkeen lähteä maastoon. Pillittämään ehtii myös aamuisin helposti ennen työpäivää.

Talvisessa metsässä on yllättävän vilkasta elämää myös öisin ja aamutuimaan. Nämä joutsenet lensivät passipaikan yli aamulla auringonnousun aikoihin. Kevättalven öihin tunnelmaa luo myös pöllöjen huhuilu ja viheltely: huuhkaja, helmipöllö ja varpuspöllö tavallisimpina. Ja joskus pöllöt kiinnostuvat pillittäjästä saalistusmielessä. Olin pillitysreissulla keskiyöllä ja huomasin sivusilmällä jonkun lähestyvän vauhdilla suoraan kohti. Nostin käden eteen ja samassa viirupöllö olikin jo kohdalla. Se oli luullut päätäni saaliiksi ja tuli suoraan kohti kynnet ojossa. Se ilmeisesti hämmästyi käteni liikettä ja istahti viereeni metrin päähän hangelle. Siinä se istua napotti pari minuuttia ja tuijotti suoraan silmiin.

Saalista en ole vielä saanut, mutta kettukokemuksia on kertynyt nyt niin paljon, että pillityksen voi silti sanoa todella toimivan. Noin joka neljäs viides reissu olen saanut kettuun kontaktin. Yhteensä kettutapahtumia on nyt reilu kymmenkunta. Lähimmillään kettu oli noin 10 metrin päässä, mutta välissämme oli puita ja isoja kiviä. Sieltä se haukahteli, eikä esille tullut. Erityisesti aamut tuntuvat olevan otollista aikaa. Osaltaan ampumatilanteita on rajoittanut se, että käytän haulikkoa. Kiväärillä olisin nyt keväällä päässyt ampumaan ainakin neljästi.

Ketun pillittäminen on monella tavalla palkitsevaa ja mukavaa puuhaa. Se ei vaadi kovin paljon investointeja varustemielessä ja pillittämisen oppiminen on melko helppoa. Opetusmateriaalia löytyy runsaasti netistä. Ketun pillittäminen tuo mukavan lisän kevään metsästykseen, jolloin metsästys on yleensä muuten hiljaista. Mikä parasta, luonnossa liikkuessaan pääsee näkemään monenlaista elämää, kuten nämä aamulliset soivat ukkoteeret.

Lue koko kirjoitus

Riistakamerajuttusarjan finaali

Kaikki loppuu aikanaan - näin käy myös juttusarja riistakameroista. Sain parisen kuukautta sitten kameroiden maahantuojalta kaksi uutuuskameraa kokeiltavaksi: Scout Guard SG560K-8M ja Scout Guard MG582-8M -kamerat. Kameroista on kirjoitettu nyt tämän kirjoituksen lisäksi yhteensä 12 tarinaa. Tässä kirjoituksessa vedetään kokemukset ja ajatukset kameroista yhteen.

Kameroiden teknisiin ominaisuuksiin ja niiden käyttöönottoon tutustutiin sarjan alussa. Molemmat kamerat olivat varsin helppoja ja yksinkertaisia kokonaisuuksia. Englanninkieliset ohjelmavalikot voi jollekin olla pieni hidaste, mutta vastaavasti suomenkielinen kattava käyttöohje pelastaa paljon. Lisää kameroiden perusominaisuuksista alla olevista linkeistä:

• Ensitutustuminen Scout Guard SG560K-8M -riistakameraan
• Ensitutustuminen Scout Guard MG582-8M -riistakameraan

Kameroita kokeiltiin monipuolisesti erilaisissa kuvaustilanteissa takapihalla ja useammilla riistaruokinnoilla. Muutamia erityisen onnistuneita kuvia jäi mieleen. Niistä ehkä päällimmäisenä tämä kauriin loikkakuva:

Toinen hieno kauriskuva:

Myös hirvestä saadut kuvat jäi mieleen.

Tämä närhikuva oli kuvausjaksojen paras lintukuva.

Loppukommentit:
Molemmat kamerat täyttivät tehtävänsä mainiosti. Ruokintapaikkojen päivittäinen elämä tallentui kameroille ja niiden avulla saa varsin monipuolista tietoa alueen eläimistä. Kameroiden muistikortteja tutkiessa oli aina pientä jännitystä, että mitähän sieltä kulloinkin löytyy.

Kokonaisuutena kuvien laatu oli riittävän selkeää, että lajit ja osin yksilötkin tunnistaa mainiosti. Toisaalta ilmeisesti kosteus aiheutti jonkin verran kohinaa osaan kuvista. Tämä kohina haittasi varsinkin yökuvauksia. Kuvien laatu on kuitenkin kokonaisuutena hyvä. Toisaalta samalla riistakameroiden optiikka on sen verran vaatimatonta, että vertailu vaikkapa järjestelmäkameran kuviin olisi epäreilua.

Varsinkin inframustaa salamaa käyttävää voi suositella myös mökkivahdiksi - salama ei näy mitenkään pahiksille. Mutta kannattaa muistaa, että riistakameroilla ei saa kuvata missä sattuu ja miten sattuu. Riistakamerakäytössä kuvaamiseen pitää olla luonnollisesti maanomistajan lupa. Kesämökin valvontakäytössä pitää keskittyä siihen mökin kuvaamiseen, eikä naapuritontin tapahtumia tai viereisen hiekkarannan tyttöjä saa kuvata. Kotirauhasta, julkisella paikalla kuvaamisesta ja muista yksityiskohdista voi lukea lisää vaikkapa Nikkemedia.fi:n hyvästä dokumentista.

Kokonaisuutena tämä riistakameratesti oli hieno ja positiivinen kokemus monella tasolla. Vaikka juttusarja siis päättyy tähän tarinaan, on jatkossa luvassa kuvia riistakameraprojekteista. Kamerat jatkavat ruokintojen kuvaamista nyt keväällä ja myöhemmin syksyllä myös loukuilla. Loukkuvahtina lähettävä datakamera on varmasti hyödyksi. Lisäksi syksyllä pitää kokeilla ulkoista virtalähdettä. Nyt keväällä ei aika pitkään käyttötestiin riittänyt.

Lopuksi haluan kiittää Grube-verkkokauppaa, joka kamerat testiin toimitti.

Lue koko kirjoitus

Muistoja (3/3)

Tapiolan Takamaiden Muistoja-trilogian viimeisessä osassa mennään metsälle. Selkosilla samoilun aloitin 14-vuotiaana. Omat metsästysharrastukset ovat aina keskittyneet pienriistaan. Sorkka- tai suurpetojahti ei ole koskaan innostanut. Yksi iso taustatekijä tässä on, että liikun metsässä yleensä yksin tai parin samanhenkisen kaverin kanssa ja isommat seuruejahdit eivät ole sytyttäneet. Tässä kirjoituksessa siis nuoruusvuosien metsästysmuistoja.

Metsästyskausi alkoi kyyhkyjahdilla. Kuvassa valmistaudutaan kyyhkyjahtiin vuonna -93. Kuvassa on muuten Minttu-niminen suomen pystykorva. Minttu oli todellinen kaikenviljan koira - nouti sorsat, haukkui kanalinnut ja ajoi jänistä.

Idyllistä maalaismaisemaa hautuumaan takaa ja elämäni ensimmäinen sepelkyyhky vuodelta -91.

Kyyhkyjahti oli aina lyhyt ja tiivis tapahtuma, sillä 20. elokuuta alkoi sorsastus ja sorsa-aikana ei kyyhkyille aikaa uhrattu. Sorsastuksen kanssa oli hoppu, sillä sorsat lähtivät yleensä heti metsästyksen alettua muuttopuuhiin. Sen verran ennakkoluulottomia oltiin, että sorsia jahdattiin myös houkutuskuvilla jo vuonna -90. Pillityksestä ei silloin vielä tiedetty oikein mitään.

Joskus sorsastus tuotti mukavasti tulosta, niinkuin vuoden -92 aloitus. Kolme heinäsorsaa, pari tavia ja jouhisorsa oli melkoinen saalis - on se sitä vieläkin. Jouhisorsia en muuten olekaan saanut saaliiksi reiluun 20 vuoteen. Metsästys ja erityisesti sorsastus on kyllä muuttunut vuosien aikana paljon. Enää ei humalaisia hirvimiehiä kohtaa ja lajitunnistuskin on nykyään paljon parempaa. Eräskin kylänmies oli aikanaan oikein tyytyväinen sorsajahdin aloitukseen, kun oli saanut saaliiksi jäniksen ja ukkoteeren. Toiset ajat - toiset tavat.

Metsäkanalintujahti se sitä kaikkein mieleisintä puuhaa oli. Tämä akkateeri vuodelta -90 oli ensimmäinen lentoon ampumani riistalintu. Tässä kuvassa muuten taitaa olla se haulikko, joka meinasi viedä hengen kaveriltani. Oma haulikko meni takuuhuoltoon ja sain liikkeestä jonkin halvan käytetyn pyssyn lainaksi. Sen kanssa mentiin sitten kanalintujen perään ja tauolla aseet luonnollisesti taitettiin. Kun sitten pistin taas aseen kiinni, haulikon molemmat piiput laukesivat itsestään maahan minun ja kaverini väliin. Kaverini oli parin metrin päässä ja hauliparvi pomppasi maasta kaverin jaloille ja alaselkään. Onneksi aseen piippu osoitti tilanteessa kohti maata. Yhtään haavaa ei tullut, mutta vaatteisiin tuli reikiä ja ihoon kymmeniä pieniä mustelmia. Vielä kotonakin vaatteiden seasta ropisi hauleja runsaasti lattialle. Tämä kokemus viimeistään opetti, että pyssyjen kanssa ei todella ole leikkimistä.

Tässä kuvassa on ensimmäinen ukkoteereni vuodelta 91. Jännä juttu on se, että en yhtään muista, miten tuon linnun sain ja mistä. Näistä kuvista tulee nimittäin mieleen pieniä muistivälähdyksiä lähes kaikista riistatilanteista - tästä ei mitään.

Kanalintujahtipäivät venyi aina pitkiksi. Oli siis tärkeää muistaa myös tankata välillä ja vähän kerrata päivän kulkua. Kotiseudulla tulien tekeminen oli aina helppo juttu, kun tervaskantoja löytyi vähän joka puolelta. Tulisteluun muodostui muutamia vakileiripaikkoja, jonne keräiltiin polttopuita ja laiteltiin kiviä istuimiksi. Kävin viime kesänä käveleskelemässä vanhoissa maisemissa ja löysin lopulta yhden vanhoista leiripaikoista. Siellä oli polttopuut tallessa ison kiven alla hyvässä järjestyksessä.

Vuoden -93 kanalintukausi alkoi kahdella mustalla linnulla. Ukkometsoja olen saanut saaliiksi kolme.

Jäniksiä pyydettiin paljon - harvakseltaan saatiin. Enimmäkseen niitä tuli kanalintujahdin sivusaaliina, kuten tämä ensimmäinen jänöjussi vuodelta -90. Meilläpäin ei rusakkoja ollut lainkaan.

Joskus jänisjahtikin onnistui, kun kelit osui sopivasti. Kyllä tuollaisen saaliin kanssa kelpasi kotipihalle tulla 23. marraskuuta 1994. Varsinaista jäniskoiraa ei itselläni tai kavererillani ollut, vaan jänikset metsästettiin perinteisesti jäljittämällä ja kiertämällä.

Monenlaista eräelämän sattumusta ja kokemusta sitä on vuosien aikana kohdalle osunut ja hienot muistot kulkevat mielessä aina. Yhdellä tavalla erikoisin metsäsattumus on kohtaaminen hirven kanssa. Olin kanalintujahdissa ja pysähdyin hetkeksi keskellä metsää. Samassa huomasin viereisen kuusen oksalla pienen "mustan linnun". Aikani outoa lintua ihmettelin, kunnes tajusin tämän mustan hahmon olevan hirven sierain, joka liikkui hitaasti hengityksen tahdissa. Välillämme ei ollut kahtakaan metriä. Säpsähdin ja taisinpa vähän kirotakin ääneen, jota myös hirvi säikähti ja lähti rymistellen pakoon. En osaa sanoa, kumpi osapuoli tilanteessa enemmän säikähti.

Tämä kirjoitus päättää Muistoja-trilogian. Ehkä näihin valokuvakansion aarteisiin pitää palata vielä myöhemmin uudelleen. Eikös hyvässä trilogiassa ole aina vähintään neljä osaa?

Lue koko kirjoitus

Ruokintapaikkakuvauksia

Riistakamerajuttusarjassa kamerat viedään taas maastoon, tehdään riistanhoitotöitä ja saadaan vähän uutta kuvamateriaalia. Tein aiemmin kameroille sääsuojat ja nyt nämäkin pääsivät tositoimiin. Tässä kirjoituksessa kuviin pääsee myös uusi riistalaji.

Scout Guard MG582-8M -lähettävä riistakamera pääsi uudelle ruokintapaikalle. Tällä paikalla oli aiemmin havaittu parikin valkohäntäpeuraa. Paikka on rauhallinen ja syrjäinen, vaikka lähimmälle metsätielle onkin alle sata metriä. Kuvasta oikealle kapean metsäkaistaleen takana on isohko peltoaukko ja vasemmalle laaja yhtenäinen metsä.

MG582-8M ripustettiin pönttöineen kuuseen. Kuten aiemmin, virittelin kameran lähettämään päivittäisen raportin kuvista sähköpostiin.

Aika vähän kuvia kuitenkin kertyi. Paikalla näytti käyvän kuvausjakson aikana vain yksi valkohäntäpeura, eikä siitäkään ne muutamat saadut kuvat olleet kovin onnistuneita. Tästä huolimatta oli hieno saada taas uusi laji riistakamerakuvausten "saaliiksi". Kuvausjaksolle osui kohtalaisen sankka lumipyryjakso. Oli mukava huomata, että sääsuojaksi suunniteltu pönttö teki tehtävänsä ja suojasi sateelta hyvin. Toisaalta viimeisenä yönä kameran linssi oli ollut kuurassa, joten aivan täydellisesti pönttö ei toimi.

Scout Guard SG560K-8M -riistakamera pääsi takaisin samalle kuvauspaikalle, jossa se oli ollut aiemmin. Vaihdoin tosin kuvakulmaa ja pistin kameran uuteen puuhun. Tässä ripustamishommassa tapahtui virhe: kamera nimittäin tuli asetettua aivan liian korkealle.

Liian korkealla oleva kamera otti enimmäkseen tämän näköisiä kuvia. Pitää käydä viikonloppuna pudottamassa kameraa ainakin puoli metriä alemmas. Yökuvauksissa oli tässä kamerassa edelleen kohinaongelmaa. Pitää selvitellä lisää, josko ongelmaa saisi vähennetyksi muistikortin vaihdolla. Ensitesteissähän kohinaa ei ollut lainkaan.

Paikalle osui jälleen yksinäinen hirvilehmä ja siitä tuli kuvausjakson onnistuneimmat kuvat. Samainen hirvihän on esiintynyt kuvissa aiemminkin.

Ruokintojen ylläpito vaatii jatkuvaa työtä. Tämän päiväisellä muistikorttien vaihtokeikalla pääsin osallistumaan myös ruokintojen ylläpitoaskareisiin. Korkeareunaiseen ahkioon pilkottiin kiinankaalia, lehtisalaattia, omenoita, vesimelonia, hunajamelonia, päärynöitä, viinirypäleitä, palsternakkaa ja muuta hylkytavaraa. Pari pulkallista riittää taas hetkeksi.

Jatko:
Kamerat jatkavat kuvaamista ruokintapaikoilla toistaiseksi. Kohinaongelmaa pitää selvitellä vielä lisää.

Lue koko kirjoitus